Ajasta aikaan Silmästä silmään

Ulvilan murhan mysteeri

  • Ulvilan murhan mysteeri

 

Pekka Lehto on tehnyt parhaan elokuvansa. ”Ulvilan murhamysteeri” sukeltaa Suomen rikoshistorian ehkä omituisimpaan tapaukseen, jonka keskiöön on paiskattu neljän lapsen äiti Anneli Auer. Seitsemässä vuodessa ei ole edistytty oikeastaan lainkaan murhan selvittämisessä, ja koko tapaus on edelleen auki. Elokuvassa haastateltu psykologian professori Pekka Santtila kuvaakin osuvasti tutkinnan suhteettoman pitkittymisen kertovan yhteiskunnan totaalisesta epäonnistumisesta.

 

Pekka Lehto on haihduttanut melko onnistuneesti skandaalikäryn, joka tässä tapauksessa on läsnä jo luonnostaan, elokuvan rakenne on tasapainoinen ja se on hyvin leikattu – kuten myös kuvattu. Pakollisesti draamanomaisesti toteutetut kohtauksetkin pitäytyvät hyvän maun ja tyylikkyyden rajoissa, mikä tämänkaltaisissa aiheenkäsittelyissä ei usein ole ollenkaan selvää.

 

Riippuen vastaanottajastaan Ulvilan murhamysteerin tutkinnan ja oikeuskäsittelyn voi kokea myös koomisena ja säälittävänä. Oikeastaan tragikoomisena – niin järkyttävällä tavalla poliisitutkinnassa ja oikeuskäsittelyissä on tumpeloitu. Traagiseksi asian tekee se, että kyseessä on murhatun lisäksi viranomaisten tuhoamia ihmiselämiä, ensimmäisenä Anneli Auer ja seuraavana hänen lapsensa. Itse tutkinta- ja oikeuskäsittelyn lisäksi vahvana ihmiselämän tuhoajana on toiminut skandaaleja ja päivittäistä draama-annosta kansalle hysteerisesti tuupannut media.

 

Helsingin Sanomien arvostelija suhtautuu elokuvaan kaikista lukemistani kritiikeistä nuivimmin. Oletan tämän johtuvan elokuvan hyisestä mediakuvasta, jossa HS on ”laatulehtenä” edustettuna mm. otsikollaan ”Naispaholainen”. Hesarin elokuvakriitikko kysyy närkästyneenä, mitä pahaa siinä sitten on, ja miksi elokuva suhtautuu tällaiseen otsikkoon ja artikkeliin kriittisesti. Tämä tuskin kaipaa kommenttia – kohteenahan on vasta epäilty henkilö, johon kohdistuvat syytteet ja tutkinta häilyvät mitä uskomattomammalla pohjalla selvännäkijöineen, tatuoinneista tulkittuine saatanasymboleineen ja lapsilta painostamalla pumpattuine, erittäin ristiriitaisine lausuntoineen.

 

Trillerin aineksia elokuvaan saadaan luonnostaan – niin uskomattomia käänteitä tapauksen käsittely tuo eteemme. Kafkamainen tunnelma syntyy ajatuksesta, että Auerin tilalla voisi olla kuka tahansa meistä. Meidän kohtalostamme on päättämässä liuta harvinaisen vähän elämästä ja ihmisestä ymmärtäviä ihmisiä. On sanottava että täysin absurdina käsittelyä pitävä Pekka Santtila esittää ehdottomasti vakuuttavimmat näkemykset – ja hänhän lienee vakuuttunut Auerin syyttömyydestä. Hänen näkemyksensä tuntuu kuitenkin sysätyn sivuun, kun mekanistiset käsitykset ihmisen toiminnasta ovat ne jyränneet. Viimemainitusta mainittakoon käsittämättömän suuren painoarvon saanut Auerin julkisen itkemisen puute. Tämä kielii hyvin rajoittuneesta ihmiskäsityksestä, kun syytetty asetetaan epäilyksenalaiseksi, jos hän ei käyttäydy totuttujen stereotypioiden mukaisesti naisena, jonka pitää itkeä kameroiden edessä. Tulee mieleen, onko Auerin itkua suorastaan kärkytty ja häntä siihen yllytetty, jotta päivittäisdraama-annos saataisiin myytyä ja piikitettyä kansan käsivarteen.

 

On esitetty sinänsä aiheellinen kysymys, miksi lasten kuulusteluja ja myös heidän kuviaan näkyy elokuvassa ja eikö se ole lasten hyväksikäyttöä. Mielestäni kaiken mediamylläkän ja mistään ja kenestäkään piittaamattomien otsikoiden ja mitä mielikuvituksellisimpien mediajuttujen jälkeen on pitkällä tähtäimellä myös lapsille hyväksi, että median mystisille teille johdattelema yleisö voi nähdä, mistä lasten kohdalla on oikeasti kyse, ja miten heitä on painostettu ja taivuteltu selvästi ennakkoon tehdyn tutkintatuloksen varmistamiseksi. Kuulusteluvideoissahan lasten kasvot on sumennettu, vaikka vuosikymmenen takaisissa kuvissa pikkulasten kasvot ovatkin näkyvissä – nykyään ilmeisen tunnistamattomina.

 

On selvää että elokuvan tekijät ovat Auerin syyttömyyden kannalla, ja siihen on myös hyvät perusteet. Syyllisyyden puolesta puhuvat niin monimutkaisen mielikuvituksen tuottamat todisteet (tai oikeastaan todisteiden puuttuminen) tapahtumien kulusta, että dekkariin painettuna sellainen kuvio tuomittaisiin yksinkertaisesti täysin epäuskottavana. Mutta oikeusvaltion periaatetta, sitä että epäilty on syytön kunnes toisin todistetaan, on Ulvilan murhan kohdalla räikeästi rikottu, puhumattakaan kansalaisen oikeusturvasta.

 

Auerin syyllisyydestä ei vieläkään osata sanoa mitään varmaa, eikä sitä voi tehdä tämän elokuvan nähtyäänkään. Elokuva kertookin oikeastaan muusta: yksittäisen kansalaisen sivuosasta häntä itseään koskevissa asioissa.

 

Loppukaneettina kerron vielä oman kokemukseni polkupyöräonnettomuudesta reilu vuosi sitten. En muista tapauksesta mitään, oletettavasti viitisen minuuttia tapahtunutta ennen viiva pari tuntia sen jälkeen on muistissani musta aukko, eikä sitä saa täytettyä aivokirurgien mukaan koskaan. Muistan lähteneeni pyöräilemään, ja sen jälkeen palasin pätkittäin tietoiseksi todellisuudesta sairaalassa, se prosessi tapahtui liukumalla. Kerrotun mukaan en ollut ollut lainkaan tajuttomana, ja minut löytäneet rakennustyöläiset kertoivat minun heitelleen verisenä ja nenä murskana iloista läppää heidän kanssaan ambulanssin tuloon asti. Koska itse tapausta ei kaiketi (?) kukaan nähnyt, kaverini ilkkuivat minun saaneen joltain turpaan, ja piru vieköön, enhän voi olla siitä sataprosenttisen varma. Anneli Auerista lukiessani iski tietysti kauhukuva siitä, että olen voinut tehdä tuossa tilanteessa oikeastaan mitä vain – vaikka murhata ihmisen – ja olisin siitä autuaan tietämätön loppuelämäni.

 

Tällainenkin mahdollisuus putkahti mieleen Auerin kohdalla – aivan samoin kuin Bodominjärven murhaa taannoin selvitellessä, kun epäilty ei muista mitään. Ovatko Nils Gustafsson ja Anneli Auer murhanneet vai nähneet murhan – sitä tämä kokemukseni ei todista ollenkaan. Mutta ainakin tiedän, mitä muistinmenetys tarkoittaa.

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän PetSu kuva
Petri Suomi

Niin tiedän minäkin laittaneeni ajohaalarin päälle ja mananneeni vaimolle, että onko minulla pää kasvanut, kun pypärä ei mene päähän, kuin juoksemmalla seinään. Tähän vaimoni muistan todenneen, että etkä juokse naapuri nukkuu...

Heräsin teholta ja ihmettelin kokeilin onko vaimo vieressä kuten tapoihini kuuluu, kunnes huomasin, että kättä on vaikea liikuttaa eikä tämä ole minun sänkyni. Hamusin silmälaseja, jolloin käsi osui johonkin koneeseen. Toisessakin kädessä on jotain outoa.

Naama tuli selittämään espanjaksi jotakin, aivan nenänsä nenääni kiinni laittaen. Muistan kysyneeni, mitä tämä on. Untako ja miksi.

Huomasin ymmärtäväni naaman olevan jonkun oudon joka selittää minun olleen kolarissa, jossa kummankin käden sormia on murtunut. Kylkiluita myös. Silmässä on side, joten näet vain osan, kun kypärän visiiri rikkoi silmälasit ja aiheutti haavan kummankin silmän päälle. Kuuntelin ja ihmettelin. Kysymyksiä olisi ollut kymmeniä tai satoja.

Nuku vaan vielä, laitan sinulle tippaan... kuulin ja heräsin taas johonkin tuijotukseen, mutta nyt huomattavasti terävämpänä. Nyt tiesin jo, että tarvitsen piilolinssit ja ne olikin vieressäni, mutta eihän niitä pöydältä saanut edes käteen. Näiden muitikuvien väli oli useita tunteja, vaikka minä muistan ne samanaikasena.

Tuli poliisit, kohtelijaat miehet selittäen, että saan käskeä heidät heti pois, jos väsyttää. Toivoivat kuitenkin, että saisivat selittää mitä tapahtui, että tiedät.

Kysyin ensimmäiseksi, tietääkö vaimoni? Tietenkin, onhan hän ollut täällä tietääkseni jo kolme kertaa ainakin ja hän kertoi minun varmaankin pystyvän kuuntelemaan.
Olin osunut moottoripyörällä piha-aidan takaan tulleen auton etuoveen. Lensit auton yli ja osuit metalliseen lyhtypylvääseen. Siksi olet täällä. Et ehtinyt tehdä mitään ja siksi sinulla on nuo vammat. Olin paikanpäällä ollut erittäin huolissasi miten auton kuljettajalle kävi ja yritit auttaa, mutta et kyennyt. Joku englantilainen oli tunnistanut, että puhun venäjää. He olivat sitten saaneet ensiapuauton henkilökunnalta paperini, jossa selvisi kuka olen. Olin autossa ollut tajuissani ja puhunut.

Minulta oli kadonnut viisi kokonaista päivää. Minulle luvattiin, että ne voi palata, mutta näin ei ole käynyt. Ne pienet haamukuvat hahmosta joka puhuu heräämisestä ja nukkumisesta eivät olleet varmaankaan totta nekään sellaisenaan. Näin todella huonosti mitään, sillä silmiäni ei tulloin oltu laseroitu.

Minun tekemäkseni olisi voitu väittää mitä hyvänsä, jota en olisi voinut väittää vastaankaan, jos olisi pitänyt puhua totta. Kuitenkin olin puhunut paljon. Tosin niin, että hoitohenkilökunnasta vain muutama ymmärsi. Erikoista sikäli, että osaan myös espanjaa, mutta en kai ymmärtänyt olevani edes Espanjassa. Puhuin enimmäkseen suomea ja venäjää, joista jälkimmäsestä eräs lääkäri oli vetää vääriä johtopäätöksiä saamastani iskusta päähän. Hän luuli puhekeskuksen vaurioituneen ja oli jo tilannut kalliin konsultaation Madridiin, kunnes vaimoni oli sanonut, että tuo puhe on osin itseopittua venäjää. Moskovan alueen rakennusduunarien slangia. Hän ei ollut onneksi kääntänyt lauseita lääkärille.

Myöhemmin selvisi, että lääkitys ja isku yhdessä teki sekavan olon, mutta tapahtuman shokki oli se joka poissulki tapahtumasta itse tapahtuman, josta en edelleenkään tiedä mitään muuta kuin sen mitä on kerrottu. Auton kuljettaja ei selvinnyt yhtä hyvin. Hän sai vajaan 300kg. murikan syliinsä ohuiden peltien juurikaan estämättä. Vauhtia ei ollut poliisien tutkmusten mukaan kuin korkeintaan 55km./h. ehkä hieman allekin. Jarrutusjälkiä ei ollut. Todistajat eivät nähneet jarrutinko eikä tienneet sitäkään oliko hiljaisen moottoripyöräni moottorin kierrokset laskeneet.
Auton värin muisti 5:stä 4 todistajaa erilailla. Selässäni ajohaalarissa lukeeneen kuvan muisti kaikki. Espanjan lippu ja sen alla siniristi, jota kaikki eivät tunnistaneet Suomen lipuksi. Yksi veikkasi Israelia ja toinen Kreikkaa.

Järkytyksen keskellä voi mennä kaikki sekaisin. Murhan, teki sen kuka tahansa, seassa ollessa ei varmasti muista oikein kaikkea. Ainakin tapahtumajärjestys jää epäselväksi siinä kaaoksessa. Lasten muistikuvat voivat olla mitä tahansa, jos ja kun ovat ymmärtäneet mitä tapahtuu. Tilanne on niin kauhistuttavan pelottava, että sellaiseen joutuneet aikuisetkin puhuu sekavia, vaikka olivat olleet selvinpäin.

En löydä sitä saksalaistutkimusta mistään missä todistajalausuntoja on pyydetty joukolta eri-ikäisiä henkilöitä, joille ei ole kerrottu etukäteen mitään muuta kuin se, että heidän pitää kokoontua tiettyyyn paikkaan ja annettiin ohjeet mitä siellä pitää tehdä. Tapahtui kolari, toiselle ryhmälle ryöstö ja kolmas porukka joutui henkirikoksen todistajaksi. Vai joutuivatko ollenkaan. Muistan lukeneeni siitä noin 5-6 vuotta sitten ja se hämmästytti ja kummastutti. Sillä todistajien perusteella oikea tapahtumien kulku ei selvinnyt yhdessäkään tilanteessa. Ja he sentään tiesivät joutuvansa näkemään jotakin ja se pitää yrittää muistaa ja hahmottaa oikein.
Heitä tosin hämättiin tahallaan ja taitavasti, jotta mikään mikä näytti normaalilta ei ole ollenkaan sitä miltä näytti. Taikureita ei käytetty. Pelkkiä näyttelijöitä.

Kun 10 ihmistä väittää nähneensä ratakiskojen toisella puolella (välimatka muistakkseni 5-7 metriä) nuoren miehen lyöneen toista vanhempaa päähän raskaalla esineellä. He kertovat kuin uhri lyyhistyy maahan. Todellisuudessa vanhempi mies kampaa hiuksiaan ja takanoleva juoksee päin miestä joka horjahtaa ja kompastuu omaan laukkuunsa, joka on hänen omissa jaloissaan. Kukaan ei käyttänyt kampaa vahvempaa esinettä kädessään. Ketään ei ryöstetä, mutta tällä päinjuosseella miehellä oli myös laukku kädessään, joten kaikki oletti juoksevan miehen vieneen laukun tältä toiselta. Siitäkin huolimatta, että mies nousi ylös ja otti laukun ja lähti kävlemään. Kaikki seurasi juoksijaa.

Seppo Isotalo

Olen lukenut lukuisia arvioita Lehdon dokumenista..Se on jotain aivan ennen kuulumatonta taiteellisena esityksenä, mutta onko se totta? Mikä on vastaus kysymykseen, jota nyt jo neljäs oikeusistuin pohtii. Onko Anneli Auer syyllinen vai onko häntä turhaan vainotu nyt jo kahdeksan vuoden ajan?

Elokuvaa en ole päässyt näkemään kun asun Ruotsissa. Tänne ei Lehto ole filmiään pääsätnyt. Täällä olisi ehkä mahdollisuus ymmärtää tilanne kun juuri on meneillään selvitys siitä kuinka Stig Bergwall voitiin tuomita väärin kahdeksasta murahasta. Tutkimusta tekee arvostettujen kansalaisten muodostama komitea Daniel Tarchin johdlla. Tällainen tarvitaan Suomessa vielä tänä vuonna kun vapautava päätös tulee koska tahansa Puheenjohtajksi voidaan valita Uuden Suomen kirjoittaja, joka on ilmiömäisesti omaksunut koko aineiston ja asettaa kysymykset aivan oikein. Hän osallisuu myös rohkesti nettikeskusteluun nimimerkillä.

Nyt on kuitenkin syytä mainita oma blogini, jossa annetaan ktv leitys sill miksi näin kävi, tietysti Annelin syyttömyys perustana.

Vastaus löytyy, niin

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa